Uusi suositus pyrkii vähentämään lääkäristä johtuvaa, perusteetonta vaihtelua sairauspoissaolon tarpeen arvioinnissa. Sairauspoissaolon tulee perustua diagnosoituun sairauteen tai vammaan tai niiden epäilyyn.
Lähtökohtana on työkyvyn arvio, jossa toimintakykyä verrataan työssä vaadittavaan toimintakykyyn. Jo sairauspoissaolokauden alkaessa tulee harkita mahdollisuutta paluuseen terveydelle sopivaan työhön, sillä työ sinällään tukee terveyttä ja työkykyä. Työhön paluuta voidaan tukea kuntouttavilla ja työhön kohdistuvilla toimilla.
–Kyseessä on suomalaiselle lääkärikunnalle suunnattu kokonaisesitys sairauspoissaolon tarpeen arvioinnista. Suosituksen toivotaan tukevan arviointien yhteydessä käytäviä keskusteluja, arviointien osuvuutta, sairauspoissaolon vaihtoehtojen punnitsemista sekä vähentävän tarpeetonta, arvioijasta riippuvaa vaihtelua, kertoo suosituspaneelin puheenjohtaja, LT, dosentti Jorma Komulainen.
Lähtökohtana työkyvyn arviointi
Sairauspoissaolon tarpeen arvioinnin perustana on aina työkyvyn arviointi, jossa lääketieteellisesti määritellyn tai epäillyn sairauden heikentämää toimintakykyä verrataan työssä vaadittavaan toimintakykyyn. Lääkärin arvio sairauspoissaolon tarpeesta perustuu potilaan tutkimiseen ja se on lääkärin itsenäinen asiantuntija-arvio.
Arvioinnissa tulee ottaa huomioon myös potilaan kokonaistilanne. Käytännössä psykososiaalinen ympäristö työssä ja vapaa-ajalla vaikuttavat potilaan kuormittumiseen, toipumiseen ja hänen kykyynsä tehdä sairauden aikana työtä. Keskustelemalla potilaan kanssa voidaan hakea parhaita ratkaisuja.
–Tieto työn vaatimuksista ja työssä selviytymisestä tulee potilaalta itseltään. Työkyvyttömyyden pitkittyessä lääkärin tulee hyödyntää työterveyshuoltoa, joka auttaa eteenpäin työkyvyn selvittämisessä ja sitä tukevien ratkaisujen hakemisessa, sanoo suosituspaneelin jäsen, LT Kari-Pekka Martimo.
Lääkärin on perusteltava kannanottonsa potilaalle ja ohjeistettava, miten sairauspoissaoloa tulee käyttää toipumisen tukemiseksi ja millaista kuormitusta työssä ja vapaa-ajalla tulee välttää. Työkyvyttömyyttä aiheuttava sairaus tai vamma hoidetaan hoitosuositusten ja hyvien käytäntöjen mukaisesti.
Varhainen työhön-paluu voi edistää toipumista
–Tieteellinen näyttö sairauspoissaolojen vaikutuksista ja tarkoituksenmukaisesta pituudesta on toistaiseksi niukkaa. Tiedetään, että toisaalta työ itsessään tukee terveyttä ja työkykyä. Toisaalta lääketieteellisesti perustellun sairauspoissaolon käyttämättä jättäminen saattaa hidastaa tai vaarantaa toipumista. Sairauspoissaolo on myös osa sosiaaliturvaamme, ja siihen liittyvät kriteerit on laissa määritelty, Martimo jatkaa.
Jo sairauspoissaolokauden alkaessa tulisi harkita terveydelle sopivaan työhön paluun mahdollisuutta. Viimeistään sairauspoissaolokauden pitkittyessä tulee arvioida kuntouttavia ja työhön kohdistuvia toimia, joilla työhön paluuta voidaan tukea.
–Pitkittyviin sairauspoissaoloihin liittyy aina uhka pysyvästä työkyvyttömyydestä. Tätä voitaisiin ehkäistä oivaltavalla sairauspoissaolojen vaihtoehtojen käyttämisellä. On tärkeää, että osasairauspäiväraha, työkokeilu, työeläkekuntoutus ja Kelan kuntoutus ovat lääkärille keinoina tuttuja. Paras asiantuntemus asiasta on työterveyshuollossa, jossa voidaan arvioida mahdollisuuksia esimerkiksi työn ja työajan muokkaamiseen, asteittaiseen työhön paluuseen ja osasairauspäivärahaan, kertoo suosituspaneelin jäsen, LT, dosentti Leena Ala-Mursula.
Arviointi vaikeutunut
Sairauspoissaolon tarpeen arvioinnin Käypä hoito -suosituksen taustalla on halu yhtenäistää sairauspoissaolotodistusten kirjoittamisen käytäntöjä ja samalla tuoda lääkärikunnan tietoisuuteen viime vuosina kehitettyjä vaihtoehtoja. Arvioinnin selkeät periaatteet ja lausuntojen korkea laatu tukevat myös oikeusturvan toteutumista muun muassa sosiaaliturvan näkökulmasta.
Arvioinnin tiedetään vaikeutuneen viime vuosina. Ongelma on kansainvälinen, ja monissa maissa on laadittu siihen ohjeita. Suomessa sairauspoissaolojen arviointia on alettu systemaattisesti opettaa lääketieteen peruskoulutuksessa vasta viime vuosina.
–Muuttuvat sairaus- ja terveyskäsitykset, palvelujärjestelmien toimintamallit ja aikapaineet sekä psyykkisen toimintakyvyn vaatimusten muutokset ovat osaltaan vaikeuttaneet sairauspoissaolon tarpeen arviointia Suomessa ja muualla maailmassa. Myös näyttö sairauspoissaolojen mahdollisista haitoista joissakin tilanteissa on herättänyt pohtimaan käytäntöjä. Samaan aikaan työelämässä on luotu toimintamalleja työn ja terveyden yhteensovittamiseksi ja työurien tueksi.
Uusi myönteinen mahdollisuus sairauspoissaolojen vaihtoehtoihin haastaa osaltaan arvioinnin osaamista, Ala-Mursula sanoo.
