Koronakriisin aikana kulttuurinnälkä kasvaa. Virtuaalimuseot, digitaaliset tapahtumat ja nettikonsertit ovat jo arkipäivää. Kokemuksellisuutta voi oikeastaan hakea vain ulkoilemalla ja kävelemällä. Itselleni suuri ja iloinen yllätys ovat olleet kotimaakunnan Uudenmaan lukuisat hienot luontokohteet pedagogisine opastustauluineen. Kiitos metsähallitus!
Terveisiä Tulliniemestä, Suomen eteläisimmästä kärjestä Hangosta. Kyseessä on yksi Suomen hienoimmista luontokohteista, johon tutustuin maakuntasulun aikana. Se onkin hyvin markkinoitu kävely- ja luontokohde. Paikalle henkeä antavat meri ja hienot rantamaisemat sekä mahtava Hangon vapaasatama. Mutta kyseessä ei ole vain luontokohde vaan merkittävä historiallinen paikka.
Tulliniemen historialliset kerrostumat avautuvat kertomaan paikan poliittisesta ja sotilaallisesta merkityksestä vain vaivihkaa. Meriarkeologinen jäämistö, sadat hylyt, yhdistävät Hangon maailmanhistoriaan ja Euroopan kauppahistoriaan. Monet erihistorialliset tapahtumat, joita oli muitakin kuin Riilahti, voidaan linkittää kansainvälisiin tapahtumiin. Niemi oli Krimin sodan ja maailmansotien aikana tärkeä tähystyspaikka.
Yhtä äkkiä metsän uumenista löytyy romahtaneita puurakennuksia – kuin unielokuvasta. Vain vaivoin selviää, että kyseessä on venäläisten rakentama ja saksalaisten viimeistelemä parakkialue. Sodan jälkeen tyhjiin rakennuksiin tuli ”langenneiden naisten” vankila. Arkeologi Jan Fast on tehnyt hurjan työn avatessaan historiaa: kuinka alueen läpi kuljetettiin tuhansia saksalaissotilaita muualle Suomeen vv. 1942-1944.
Näky on aavemainen ja mielikuvitusta virittävä, kuten muutkin sotahistoriaan liittyvät maamerkit: Hangon rintamamuseo, puna-armeijan sotilaiden monumentaalinen muistomerkki Täcktomissa ja Tammisaareen 1918 -muistomerkki. Oli pakko googlailla: miten Suomen dramaattinen sotahistoria on osattu ja ymmärretty tuotteistaa? Vastaan heti: ei mitenkään. Ei löydy koottua tiedostoa sodan muistopaikoista tai sotien merkityksestä Suomen historiassa. Sen sijaan on runsaasti mainintoja paikkakuntatasolla taistelupaikoista, korsuista, linnoitusrakennelmista, bunkkereista ja vanhoista sotamuistomerkeistä.
Vasta viime vuosina on tajuttu, että sotahistoria on tärkeää paikallisen ja kansallisen identiteetin kannalta. Pitkään oli vallalla ajattelu: pieni maa, isot tappiot sodissa – viitsiikö sitä edes muistella? Myös Helsingissä sotahistoria on häivytetty marginaaliin, vaikka pääkaupungin olemassaoloon on heijastunut Itämeren sotilaallinen voimatasapaino. Sotamuseo Kruununhaassa suljettiin. Suomenlinnassa korostuvat muut merkitykset kuin sotahistoria. Linnoitusvuoria, jordfästningar ja taistelupaikkoja löytyy, jos itse viitsii hakea.
Meillä on Metsähallitus ja kiinnostavat metsä-, luonto- ja maisemakohteet. Niissäkin on jokunen infotieto sotahistoriasta. Mutta oikeasti? Mikä taho – Museovirasto, puolustusvoimat, Kansallisarkisto – voisi ottaa sotahistorian tuotteistamisen hoitaakseen? Nyt vastuu on liikaa paikallisten entusiastien harteilla. He ovat tehneet ”näkymättömän” sotahistorian näkyväksi vaalimalla siihen liittyvää kulttuuriperintöä. Tiedonnälkä kasvaa ja kysyntää olisi laajemmallekin koordinoinnille.
Laura Kolbe
