Länsieurooppalainen puoluelaitos on ollut varsin vakaa toisesta maailmansodasta tälle vuosikymmenelle. On ollut suuri keskusta-oikeistolainen kansanpuolue, suuri sosialidemokraattinen puolue, pieni kommunistinen puolue ja oikealla pieni oikeisto- tai liberaalipuolue.
Viime vuosina sosialidemokraatit ovat kärsineet suuria tappioita. Myös keskusta-oikeistolaiset puolueet ovat heikentyneet. Tilalle on tullut suurehkoja kansallismielisiä puolueita, vanhoihin puolueisiin kriittisen populistisesti suhtautuvia puolueita ja eri maissa hyvin eri suuruisia vihreitä puolueita.
Kansallismielisistä ja vihreistä voidaan sanoa, että ne ovat alkujaan rakentuneet yhden asian ympärille, maahanmuuton tai ympäristökatastrofin. Nämä ovat teemoja, joista media ja ihmiset keskustelevat eniten. Muut populistipuolueet kuten Ranskan Macronin puolue, Kreikan laitavasemmisto ja Espanjan uudet oikeisto- ja vasemmistopuolueet ovat syntyneet vain tyytymättömyydestä entisiin valtapuolueisiin.
Mikä on syössyt entiset valtapuolueet ahdinkoon? Demarit ovat saaneet rakennettua vahvan työelämän sääntelyn ja sosiaaliturvan. Tavoitteet on saavutettu ja uusia ei ole löydetty. Ongelman on aiheuttanut myös se, että vastuussa olevat demarit ovat joutuneet harjoittamaan säästöpolitiikkaa. Vastuullinen valtapuolue ei voi harjoittaa demokratiassa liian populistista talouspolitiikkaa. Venezuelan tien, lupausten ja sen seurauksena köyhyyden ja jopa nälänhädän jäljet pelottavat.
Keskusta-oikeistolaiset puolueet ovat menestyneet paremmin. Ne korostavat talouden vastuuta ja työn ja yritystoiminnan toimintaedellytyksiä. Mutta niidenkin viesti on melko horjuva ja myös maahanmuutossa ja ympäristökysymyksissä.
Kun puolueiden ideologiset tavoitteet ovat lähes tulkoon hävinneet, ovat ne etsineet uuden tavan asettaa tavoitteita. Ne tutkivat gallupeja ja tarjoavat kansalle sitä, mitä kansa haluaa. Ja vaikeista asioista ei tietysti haluta puhua ainakaan avoimesti. Monissa maissa on syntynyt tilanne, joissa vaalilupaukset ovat vain lupauksia, joita ei todellisuudessa ajeta muuten kuin näennäisesti. Tämä on taas johtanut suureen epäluottamukseen poliittiista järjestelmää kohtaan.
Yhden asian puolueissa on suuri ongelma. Niiden jäsenkunta on yksimielistä ydinkysymyksestä kuten maahanmuutosta tai ympäristöstä. Muissa kysymyksissä puolueiden politiikka on varsin arvaamatonta.
Jos vielä suuret puolueet haluavat menestyä, tulee niiden löytää yhteiskunnan tämän ajan suuret kysymykset ja antaa vastaukset niihin.
Mielestäni tämä suurin kysymys on: mihin asti yhteiskunnan vastuu ulottuu. Jos vastuu on laaja, rahoitetaan se veroilla, jolloin tavallisen palkansaajan mahdollisuuksia elämänkokemuksiin rajoitetaan.
Vastuun rajoista esillä on ollut viime aikoina kaksi tapausta, aktiivimalli ja al-Holin ISIS-naiset. Onko niin, että Suomessa on oikeus sosiaaliturvaan, vaikka työtä ei halua tehdä. Onko niin, että suomalaisista ihmisarvoista luopuneet pitää tehokkaammin kuin muut ulkomailla oleilevat suomalaiset pelastaa takaisin kotimaahan veronmaksajien varoilla.
Ideologioiden paluuta merkitsisi se, että näitä asioita pohdittaisiin periaatteellisina kysymyksinä eikä yksittäisinä tapauksina kansalaismielipiteen valossa. Puolueiden pitäisi kertoa, miten velvollisuudet ja oikeudet pitäisi painottaa keskenään.
Kimmo Sasi
pitkäaikainen
parlamentaarikko
