On sydäntäsärkevää ja ahdistavaa lukea, miten vakavaksi ilmiöksi kouluväkivalta on Helsingissä levinnyt. Uutistapaukset paljastavat jatkuvaa kiusaamista ja väkivaltaa jo hyvin nuorten lasten parissa. Se pakottaa kysymään pelottavan kysymyksen: kuinka paljon tällaista meiltä jää päivittäin näkemättä?
Koulukiusaaminen ei ole mitään pientä kiusantekoa, vaan vakava turvallisuuden ongelma. Sen ymmärtää jokainen, joka on joskus joutunut kiusatuksi tai nähnyt sitä vierestä. Koulukiusaaminen on väkivaltaa, jossa yritetään jo lapsuudessa nujertaa ihmisten itsetunto ja tulevaisuudenusko. Jos siihen ei puututa tiukasti, se jää elämään monen meistä matkaan.
Kouluväkivalta ei myöskään ole luonnonilmiö, joka pitäisi vain hyväksyä tai jota ‘väistämättä aina on’. Monet teoista täyttävät rikoksen tunnusmerkit. Eivät aikuiset ihmisetkään lyö toisiaan työpaikoilla, joten miksi antaisimme lasten tehdä niin? Minusta jokaisen meidän aikuisen vastuu on asettaa rajat, seuraamukset ja valvonta niin, ettei kouluväkivaltaa yksinkertaisesti enää tapahdu.
Kouluväkivalta on myös poliittinen kysymys, koska poliitikot päättävät sen torjumiseen käytettävistä resursseista. Jos tätä laiminlyödään, seuraukset näkyvät lasten hyvinvoinnissa. Siksi tulevalla valtuustokaudella aivan ensimmäiseksi täytyy varmistaa, että jokaisessa koulussa on riittävästi turvallisia aikuisia huomaamaan ja puuttumaan lasten ongelmiin. Siksi ryhmäkoot on pidettävä kohtuullisina, ja psykologeja ja koulukuraattoreja on palkattava enemmän. Myös lastensuojelun ja nuorisotyön palvelut, kiusaamisen jälkiseuranta ja mielenterveyspalvelut nuorille vaativat resursseja.
Poliitikot myös päättävät, mitkä työkalut koulujen turvallisilla aikuisilla on käytössään kouluväkivallan lopettamiseksi. Saako kiusaajan erottaa koulusta? Tuetaanko myös tiukkojen rangaistusten antamista? Laitetaanhan kiusaaja tarvittaessa vaihtamaan koulua, eikä kiusattu? Opettajien on vaikea puuttua jämäkästi kiusaamiseen, jos sille ei ole täysin kirkasta tukea ylemmiltä tahoilta. Siksi meidän on painotettava, että koko yhteiskunta on kiusatun puolella, ei koskaan kiusaajan: esimerkiksi kiusattua ei tule koskaan pakottaa vaihtamaan koulua.
Kouluväkivallan poistamiseksi tarvitaan sekä kovia että pehmeitä keinoja. Kovia keinoja ovat kouluväkivallan kirjaaminen rikoslakiin ja riittävät rangaistukset, pehmeitä ovat tukiresurssien lisääminen ja toimiva yhteistyö kiusaamista vastustavien järjestöjen kanssa. Molempia tarvitaan – aivan kuten tarvitaan myös vanhempien, opettajien, viranomaisten ja poliitikkojen määrätietoisia tekoja.
Ennen kaikkea tarvitaan rohkeutta puhua vakavista asioista suoraan. Helsingissä tapahtuu sietämättömän paljon kouluväkivaltaa, ja meidän on kitkettävä se kaupungista pysyvästi. Näin vakavasta ongelmasta on puhuttava kaupunginvaltuustossa ja kesän kuntavaaleissa paljon enemmän.
Tiina Ahva
