Brexit? Useat meistä Englannin-ystävistä istuivat tätä nykyä nenäliina kädessä kotisohvalla. Tunteita pintaan nostattaa Ison-Britannian outo Eurooppa-suhde. Viimeistään 1960-luvulla, kun englannin kieli löi läpi, me mantereen sohvaperunat tunsimme olevamme yhtä ja samaa perhettä, englannin kielen ja mentaliteetin syvällisesti muovaamia nykyajan kansalaisia. Modernin symboli oli Lontoo, maailmankaupunki jo vuosisatojen ajan. Johtavan pääkaupungin asemasta se on kilpaillut Euroopassa Pariisin kanssa jo 1700-luvulta lähtien. Molemmista pääkaupungeista kasvoi imperiumiensa keskuspaikkoja.
Kirjassaan Ten Citites that Made an Empire (2014) englantilainen historioitsija ja poliitikko Tristram Hunt analysoi kolonialismin jälkivaikutusta globaalissa kaupunkikulttuurissa. Lontoosta säteili vallantäyteisyyttä kaikkialle maailman, Dublista Mumbaihin ja Hong Kongista Melbourneen. Huntin mukaan imperiumin tärkein perintö oli luonteeltaan urbaania. Brittivalta ei levittänyt vain politiikkaa, vaan toi mukanaan kokonaisen elämäntavan ja mentaliteetin. Kaupunki oli näyttämö, jossa näkyväksi tuli moderni brittiläinen kaupunkisuunnittelu ja arkkitehtuuri, uudenlainen hallinto, kansalaislähtöinen julkinen elämä ja vapaa-ajanviettotavat (urheilu, kello viiden tee, tennis, kriketti, ratsastus ym.). Imperiumi levitti myös sisältöjä. Ne koskivat merkantilistista taloutta, järjestäytynyttä hallintokulttuuria ja poliittista retoriikkaa, moraalisia herrasmies –arvoja ja viestiä länsimaisen sivilisaation ylivoimasta.
Sotien jälkeen Iso-Britannia kuului voittajavaltioihin. Lontoon vetovoima kasvoi suomalaisten keskuudessa. Iso-Britannia oli edelleen maailman kaupungistunein ja teollistunein maa, ja sen pääkaupunki Lontoo oli kiehtova kokemus monelle pikkukaupungin kasvatille. Yrittäessään ymmärtää Lontoota monet suomalaiset toimittajat, kirjailijat ja tutkijat vertasivat sitä Pariisiin.
Tunnettu diplomaatti Max Jakobson kuvasi kirjassaan 20. vuosisadan tilinpäätös, osa 1 (1999) aikaansa Lontoossa, aluksi BBC:n suomenkielisten lähetysten toimituksen toimittajana ja sitten Uuden Suomen kirjeenvaihtajana. BBC:n suomenkieliset lähetykset olivat suosittuja 1950–1960-luvulla, kun Suomen radio ei lähettänyt kovin paljon ulkomaista populaarimusiikkia.
Jakobson korosti oppineensa paljon vapaudesta, joka oli Britannian yhteiskunnan luonteenomainen piirre, sekä maan keskustelu- ja kirjoituskulttuurista. Sitä leimasi ”hienoinen itseironia mielipiteen ilmaisemisessa”. Lontoossa aito monikulttuurisuus tuli tutuksi. Se koulutti suvaitsevaisuuteen ja laajakatseisuuteen sekä fundamentalismin vastustamiseen.
Nämä olivat suomalaisten intellektuellien – ja muidenkin – arvostamia piirteitä. Lisäarvoa tuli brittien konservatiivisen elämänmuodon arvostamisesta. Perinteisiä menoja noudatettiin tarkasti, mutta samalla oltiin suvaitsevaisia toisinajattelijoita kohtaan: ”Britit ovat tottuneet eksoottisiin ulkomaalaisiin. Sivistynyt englantilainen piti omaa ylemmyyttään niin itsestään selvänä, että hänellä on varaa kohdella ulkomaalaista, suomalaistakin, kuin vertaisenaan.” Yksityisyyden kunnioittaminen on yksi niistä hyveistä, joiden nimeen Jakobson vannoi. Lontoossa pienen maan kasvatti ikään kuin pullistui suuren maailman kokoiseksi.
Se Lontoo lienee jo kadonnut horisonttiin…?
Laura Kolbe
