Saavun Forssaan, suomalaisen teollisuuden ydinpaikkakunnalle. Mitä katsottavaa? Aivan. Forssan kokous 1903, jossa työväenpuolueesta tuli Suomen Sosialidemokraattinen Puolue ja se hyväksyi sosialistisen ohjelman. Kokous kuuluu Suomen poliittisen historian merkittävimpiin tapahtumiin. Missä se työväentalo olikaan? Löytyykö muistomerkkiä tai muistolaattaa? Mitä Forssa-esite kertoo teollisuustuotannon, työväenliikkeen ja kaupungin vuorovaikutuksesta? Vastaus kaikkiin kysymyksiin on: ei mitään. Forssa-esite kertoo kaupungista kukkien ja puistojen kaupunkina, jossa kaikki on lähellä, lyhyen kävelymatkan päässä. Tarvitaan vilkas somekeskustelu, jotta vaatimaton 1903 muistolaatta löytyy Alku ry:n talon seinästä. Vanha työväentalo paloi jo 1929. Kiitokset Forssalle erinomaisista kaupunkihistoriallisista kotisivuista, ja vuosi vuodelta etenevästä teollistumisen tarinasta, johon on hienosti linkitetty audiovisuaalista aineistoa.
Forssa-kokemus panee pohtimaa: miten me rohkaistuisimme Suomessa kertomaan muutakin kuin ”luonnon tarinaa”? Nostamaan esiin omaa teollisuushistoriaa ja teknologian saavutuksia. Siitä Suomi tunnetaan. Suomalaiset rakastavat historiaa – tai näin ainakin luulemme. Joka vuosi ilmestyy lukuisia teoksia, keskiössä 1900-luvun poliittinen ja sotahistoria. Elokuvia ja tv-sarjoja tehdään menneisyyden murrosvuosista, näyttelyt ja museot päivittävät historiantietojamme. Mutta osaammeko käyttää historiaa paikallisen identiteetin rakennusaineena? Voiko historia tuottaa sellaisia tunne-elämyksiä, joka saa sydämet väpättämään ylpeydestä ja huokaan: ”Rakastan tätä maata! Rakastan tätä kaupunkia!” Forssan kaltainen kaupunki olisi vaelluskohde useissa eurooppalaisissa maissa mahtavan paikallisen ja kansallisen historiansa ansiosta. Jo antiikin aikana käytiin katsomassa tunnettuja taistelukenttiä, sankarihautoja sekä historiallisesti tai myyttien kannalta merkittäviä paikkoja.
Sopii pohtia, mikä olisi se maisemallinen paikka kotimaassa, jossa tätä tunnemaailmaa voisi viritellä. Kansallismaiseman käsite luotiin asteittain 1800-luvulla, kun romantikot kaikkialla Euroopassa opettivat kansaa katsomaan sekä historiaa että maisemallisia paikkoja osana nationalistista kontekstia. Kun paikka ja tunne liitettään yhteen, päästään kotiseudun rakkauden ja kotiseututyön ytimeen. Ihmisillä on tapana kiintyä omaan lähiympäristöönsä. Vielä on opittava, kuinka kertoa sen tarina muille, ylpeydellä ja rakkaudella. Toisena koronakesänä kotimaan matkailu on ollut voimakasta. Kansallismaiseman 27 kohdetta ovat olleet kovassa kulutuksessa, ja kiinnostus on suurta. Kärjessä on merellinen Helsinki. Sen eteen on jo tehty hyviä hankkeita, kuten taidebiennale, mutta historian esiinnostamisessa on petraamisen varaa. Muutamaa linna ja kartanoa lukuun ottamatta historian kerrostumat tässä maassa liittyvät työhän, selviämiseen, sotaan ja modernisaation paineeseen. Kaikki ulottuvuudet ovat kiinnostavia, jos ne osataan sanallistaa, avata itselle ja turistille, ja lisätä ripaus kotiseutuylpeyttä. Historia on kauneutta, kun sille annetaan mahdollisuus. Historiasta voi haltioitua, vaikka se on ”pientä” tai mikrohistoriaa. Tarinan voima on mahtava. Sitä paitsi historian elävöittäminen on kivaa!
PS 1 Nostan hattua Suomen kahvilanpitäjänaisille! Viimeisen 10 vuoden aikana useita kymmeniä paikkakunnan viimeisiä vanhoja taloja on pelastettu näiden yrittäjädaamien toimesta. Hyvät kahvit, loistavat pullat, aina kiva interiööri – kaikkialla kotimaan paikkakunnilla.
PS 2 Kiitos Uusikaupunki historian arvostamisesta. Uudenkaupungin rauhan 1721 ympärille luotu tapahtumakokonaisuus – seminaarit, esitelmät, musiikkiesitykset ja paneelit – osoittivat jälleen kesällä 2021, miten historia voidaan valjastaa osaksi nykykeskustelua ja ongelmanratkaisua.
Laura Kolbe Euroopan historian professori Helsingin yliopisto
