Sehr gerne, Frau, lievä kumarrus, hymy ja ”ilman muuta, rouva” –palveluasenne. Tarjoilijapoika laskee eteeni kupin huumaavan ihanaa kahvia ja lasin vettä sekä servietin ja muhevan leivoksen. Rentoudun. Hyvä olo valtaa mielen. Havahdun Wienin kahvilassa pohtimaan elämän laatua ja sitä, missä näitä palveluammattien kullannuppuja oikein kasvaa. Auttamatta mieleen tulee hakusana kasvatus.
Kasvatuksen pohtimiseen kannustaa ympäristö, joka tihkuu eurooppalaista sivistystä, kulttuuria ja elämäniloa. Saksalaisessa ”päivää”, ”näkemiin” ja ”olkaa hyvä” ovat kysymättä mukana arjen vuorovaikutuksessa. Teitittely tapahtuu luontevasti. Vain katutilassa itävaltalaiset osoittavat kummallisuuteensa. He jyräävät kuin tankit, vastaantulijaa väistämättä.
Helsingissä pinnalla on keskustelu somen käytöstavoista ja ministerin ”paskapuheesta”. Ministerin heittoa puolustavat vetoavat rehtiin reaktioon ja rehellisyyteen. On lyhyt matka kansaluonne – keskusteluun, jossa korostuvat (oletettu tai todellinen) jurous, aitous ja vähäpuheisuus kansallisina ominaisuuksina. Ne nähdään ikään kuin ikisyntyisinä piirteinä, joille ei voi tehdä mitään.
Sivistynyt puhe ja käytöstavat ovat osa eurooppalaista kulttuuriperintöä, jonka avulla koetamme ”olla ihmisiksi” (bete dig). Vuosisatojen ajan koulut välittivät antiikista ammentavaa sivistysperinnettä. Sitä täydensivät kasvatusoppaat. Tärkein oli Erasmus Rotterdamilaisen Baselissa vuonna 1530 ilmestynyt De Civiltate morum puerilium, på svenska En Gyldenne Book, Om unga Personers Seders Höffweligheet (1620) Suomeksi teoksen käänsi piispa Getzelius vuonna 1670.
Kultaista kirjaa luettiin Suomessakin hartaasti – Erasmuksen opit ovat ajattomia. Aikakauden fysionomisen ajattelun mukaan paikan, ruumiin ja mielen välillä vallitsi yhteys. Hyvä käytös on urbanus ja huono käytös on rusticus. Kun mielenliikkeet ja tunteet nähtiin fyysisinä ja eleet tulkittiin sisäisen maailman merkkeinä. Seurasi johtopäätös: muokkaamalla kehoa, ilmeitä ja asentoja voidaan vaikuttaa sisäiseen maailmaan.
En Gyldenne Book ei ole tapakirja, vaan kasvatusopas. Kasvatuksen tehtävä oli opettaa hallitsemaan vahvoja tunteita, haluja ja himoja. Sisäiseen maailmaan vaikutettiin kontrolloimalla ruumiillisuutta. Itsekontrollin piiriin nousivat seksuaalisuus ja ruumiin toiminnot. Itsehillintä nousi vastuullisen modernin ihmisen (miehen) tunnukseksi. Prosessiin liittyi häpeän tunne ”siveyden” takuuna.
Rotterdamilainen vaikutuksesta alettiin puhua yksilökasvatuksesta. Se sopi nousevien kansalaisvaltioiden tavoitteisiin. Hyvät käytöstavat auttoivat pärjäämään Euroopassa tai kuten Erasmus totesi, ”kukaan ei voi valita vanhempiaan ja isänmaataan, mutta kaikki voivat muokata omia taipumuksiaan ja tapojaan.” Kirja piirsi luokkarajat uusiksi korostamalla, että hyvä käytös kuuluu kaikille.
Sosiologi Norbert Eliaksen mukaan eurooppalaisen sivilisaation historia liittyy kasvatukseen. Lopulta ollaan tilanteessa, jossa moderni ihminen ei vaadi ulkoisia pakotteita vaan kontrolloi itse itseään. Hän tuntee häpeää tehdessään väärin. Erasmuksen ja Eliaksen innoittamana sopii pohtia millaisia lapsia ja nuoria kasvatamme tänään. Koulu-uskovassa maassa puhutaan oppimisesta, ei kasvatuksesta. Suomessa on satoja kasvatustieteen professoreita ja lukuisia alan tiedekuntia, mutta kasvatuskeskustelua ei käydä julkisuudessa.
Kaupungeissa lapset ja nuoriso nousevat uutisiin ongelmana. Aiheena on syrjäytyminen, marginalisoituminen, huono itsetunto. Pohjoismaissa luotetaan lapseen, häneen kykyynsä oppia hyvä ja kaunis itsestään. 60-luvun kulttuurivallankumous siirsi tavat ja kohteliaisuuskulttuuriin historian romukoppaan yhdessä ”porvarillisen hegemonian” kanssa. Henkisen hyvinvoinnin vuoksi saattaisi olla paikallaan kaivaa käytöstavat esiin romukopasta. Kaupungissa niille on aina käyttöä!
Laura Kolbe
