Edesmenneen isäni rakkain ”kodinkone” oli Englannista vuonna 1966 ostettu auto, Triumph 2000 Mk. Perin sen isältä muutama vuosi sitten. Vielä 1960-luvulla auto oli ollut isän lellikki, hänen kyltymättömän rakkautensa kohde ja toiveiden täyttymys. Minulle Triumph, jonka väriksi muistettiin aina mainita ”royal blue”, oli enää hieman nostalgialta tuoksuva muisto lapsuuden maailmasta. Lopulta myin auton ”hyvään perheeseen”, vain pienellä haikeudella.
Perhehistoriani voitaisiin kirjoittaa autosta käsin. Kun isä pääsi oppikouluun 1939, Helsingissä oli 4 348 henkilöautoa ja 556 moottoripyörää. Voimassa olevia ajokortteja ”yksityisajoa varten” oli kaikkiaan 8 001. Sotien jälkeen, kun elintaso nousi, auto alkoi kuulua asiaan. Vanhempani kuuluivat sukupolveen, jolle moderni elämä oli toiveiden täyttymys. Autosta tuli perhe-elämän prisma ja tunnemaailmojen peili. Isä ilmoitti jo nuorena ekonomimatrikkelissa harrastuksekseen autourheilun. Pysyvin suhde säilyi autoihin, joita hän hankki useita ja huolsi niitä pyyteettömällä rakkaudella ja omistautumisella.
Ensimmäinen auto oli tammikuussa 1956 suoraan Saksasta hankittu Volkswagen. Se sai lähes enemmän huomiota kuin vastasyntynyt poika, veljeni. Autoja hankittiin tasaiseen tahtiin, sillä isän oppien mukaan menopeli oli vaihdettava uuteen usein. Auto oli identiteettipolitiikan väline: vain eurooppalaiset merkit kelpasivat, aluksi saksalainen Volkswagen ja sitten englantilainen hienostomerkki Triumph. Sille hankittiin oma autotalli.
Olimme kahden auton loukussa, ja isä onnensa huipulla. Lapsuusmuistojen kärkeen nousevat auton käsinpesut ja kiillottaminen kaupungissa ja maalla ja viikonloppujen auto- ja piknikretket lähiympäristöön ja kesämökille. Perhe- ja mökkikuvista arvokkaimmat otettiin niin, että auto oli kuvassa. Auto symboloi elintasoa, elämänlaatua ja omistavaan luokkaan nousemista. Se oli vapauden ja liikkumisen, riippumattomuuden symboli.
Isän ja lasten suhteissa autot ja ajaminen toimivat kittinä, jonka avulla syvempiä epäsopuisuuksia paikkailtiin. Ajokouluun meidät pantiin tasa-arvoisesti jo 17-vuotiaina ja rattiin saman tien. Pidän ajamisesta ja autoistakin, tiettyyn rajaan saakka. Autoista puhuessamme ja autoillessamme perheessä lepää edelleenkin vahvasti isän henki ja opetukset.
Erotkin ovat selviä. Minun sukupolvelleni auto ei enää ollut Kuningas, vaan työväline. Sen avulla kuljetettiin perhe, koira ja ostokset kotiin ja kodista muihin menoihin. Auto sai rinnalleen muitakin kulkuvälineitä, polkupyörän, julkisen liikenteen, omat jalat. Suhde autoon arkistui ja muuttui. Perheessä on vaalittu ymmärrystä hybridimallin eduista: hyvä kaupunki perustuu monipuoliselle liikenteen ymmärtämiselle.
Minä luovuin Triumphista lopulta vailla menetyksen tuskaa. Samalla luovuin viimeiseistä siteistä sellaiseen lapsuuteni maailmaan, jossa materialistiset arvot olivat keskellä. Auto kantaa edelleen sisällään moni merkityksiä. Nelipyöräinen herättää vahvoja tunteita, ilmastokriisin aikana myös vihaa. Viha tulee suunnata uuden kehittämiseen. Auto on käyttöjärjestelmältään ylivoimoinen liikkumisväline. Ihmisen tehtävä on tuottaa sellaisia ajoneuvoja, jotka ovat ilmastoystävällisiä ja kestävät aikaa.
Laura Kolbe
