Sain kesällä iloisen tiedon siitä, että odotan ensimmäistä lastani. Samalla alkoi mittava identiteettipohdinta. Minusta, pitkää työpäivää tekevästä ja monissa luottamustehtävissä viihtyvästä naisesta, on tulossa pienen lapsen äiti. Tähänkö se nuoruus nyt loppui? Median perusteella jatkossa odotettavissa on vain valvottuja öitä ja vaihdettuja vaippoja. Urahaaveet voi pysyvästi unohtaa ja nuoruudelle sanoa hyvästit. Jatkossa on pyrittävä tekemään kaikki oikein ja muututtava lapsiarjen supersuorittajaksi. Montako tuttipulloa hyvällä äidillä pitikään olla?
En ole ainoa, jonka mieltä samat huolet painavat. Syntyvyys on historiallisen alhaalla, ja yhä useampaa nuorta pelottaa perustaa perhe keskeneräiseen maailmaan. Toki taustalla on kirjo syitä vapaaehtoisesta lapsettomuudesta hedelmällisyyden haasteisiin. Isona tekijänä monen nuoren epäröinnin takana on kuitenkin se mielikuva, joka perheellistymisestä julkisessa keskustelussa vallitsee. Itselleni on vasta raskauden myötä kirkastunut, miten yksipuolisen kuvan kaikesta lapsiin liittyvästä julkisesta keskustelusta saa. Olin kyllä etukäteen kuullut kaiken aamupahoinvoinnista, väsymyksestä, ruokavaliorajoitteista ja kivuista, mutta kokemuksen toista puolta ei media ollut minulle valottanut.
Sitä, miten järisyttävän hienolta tuntuu nähdä ensimmäistä kertaa ultraäänessä uusi ihminen. Miten iloisia perheenjäsenet, ystävät ja tutut ovat uutisen kuullessaan. Miten raskaaksi tulemisen kokemus voi yhdistää puolituttujen ja tuntemattomien ihmisten kanssa. Tai miten on mahdotonta olla nauramatta, kun pienokaiselle tulee vatsassa hikka kesken vakavahenkisen Teams-työpalaverin. On paljon, mitä politiikan keinoin tulee perhemyönteisyyden eteen tehdä. Voimme kuitenkin aloittaa jo itsestämme. Meidän täytyy perustavanlaatuisesti muuttaa tapaa, jolla puhumme lapsista ja perheistä. On täysin oma valintamme, maalaammeko kuvaa perheen pienimmistä taakkana vai lahjana. Tällä valinnalla on kauaskantoiset seuraukset.
Todellisuudessa ei ole vain yhtä tapaa olla vanhempi, eikä lasten saaminen tarkoita omien haaveiden hautaamista. Ihmiset ovat vuosituhansien ajan saaneet vauvoja, toteuttaneet vanhemmuutta kukin tavallaan ja perustaneet perheitä äärimmäisissäkin olosuhteissa. Sukupolvi toisensa jälkeen on todennut, että vauvojen tuoma ilo päihittää moninkertaisesti arjen haasteet – muuten meitäkään ei olisi. Entä se uhrautuminen sitten? Pitääkö lapsen kanssa unohtaa omat haaveet, ura ja tavoitteet? Olin hiljattain tilaisuudessa, jossa pääpuhujan mukana oli tämän pieni lapsi. Kesken puheenvuoron lapsi heräsi ja alkoi kaivata äitiään. Puhuja poimi hänet syliinsä ja jatkoi sujuvasti ajankohtaiskatsaustaan yleisön hymyillessä lämpimästi. Kas noin. Ei se sen kummempaa ole.
Tiina Ahva Kirjoittaja on kristillisdemokraattien paikallispoliitikko ja tuleva pienen lapsen äiti.
